Jaamme uutisia, näkemyksiä ja trendejä teknologiasta, kokouksista, työympäristöistä ja digitaalisista ratkaisuista. Sisältöä sinulle, joka haluat ymmärtää kehityksen suuntaa ja saada teknologian toimimaan paremmin arjessa.
Vuonna 1962 huonekaluyritys Herman Millerin Robert Propst esitteli sen, minkä hän uskoi olevan tietotyön tulevaisuus: toimistokopin. Perusajatus oli itse asiassa hyvä. Propst halusi luoda joustavampia toimistoja, enemmän itsenäisyyttä ja paremmat mahdollisuudet keskittyä tietotyöntekijöille vaihtoehdoksi sen ajan loputtomille avokonttoreille - jotka muistuttivat lähinnä tehdassaleja.
Toisen maailmansodan jälkeen tietotyö kasvoi nopeasti. Suuri osa tästä kasvusta oli naisten harteilla. Pankit, vakuutusyhtiöt, vähittäiskaupan yritykset ja viranomaiset tarvitsivat äkkiä valtavan määrän hallinnollista työvoimaa hoitamaan konekirjoitusta, kirjanpitoa, arkistointia, laskentaa ja dokumentointia.
Tietotyön historia kerrotaan usein miesten tarinana. Alan Turingin, Claude Shannonin, John von Neumannin ja monien muiden. Todellisuudessa monet alan merkittävimmistä läpimurroista ovat kuitenkin myös naisten ansiota. Yksi heistä oli Grace Hopper.
Yllättävää kyllä, kesälomaa eivät keksineet ammattiliitot. Eivät hallitukset. Eivät tehdastyöläiset. Vaan tietotyöläiset. Kun toimistotyö alkoi yleistyä 1800-luvun lopulla, työnantajat havaitsivat jotain odottamatonta. Toisin kuin tehdastyöläiset, tietotyöntekijät eivät kuluttaneet työssään ensisijaisesti kehoaan. Heidän suurin kuormituksensa kohdistui mieleen.
Jos Alan Turing keksi tietokoneen, Claude Shannon opetti sen ajattelemaan. Vuonna 1937 Shannon, tuolloin nuori MIT:n maisteriopiskelija, julkaisi työn, jota monet pitävät yhä kaikkien aikojen tärkeimpänä diplomityönä.
Vuonna 1940 nuori matemaatikko nimeltä Alan Turing saapui Lontoon lähellä sijaitsevaan Bletchley Parkiin. Hänen tehtävänsä kuulosti lähes mahdottomalta: Murtaa natsi-Saksan salattu viestintä, jotta liittoutuneet voisivat ennakoida niiden pommitusiskuja.
1930-luvulla Chester Floyd Carlson työskenteli New Yorkin patenttivirastossa. Hänen työnsä? Kopioida asiakirjoja. Yhä uudelleen ja uudelleen. Käsin.
Ennen puhelinta tieto kulki yhtä nopeasti kuin hevonen. Kirjeiden, lähetinviestien ja fyysisen läsnäolon välityksellä. Etäisyys ei ollut vain käytännön haaste, vaan se rajoitti myös sitä, miten pystyimme ajattelemaan, työskentelemään ja ratkaisemaan ongelmia yhdessä. Sitten näyttämölle astui Alexander Graham Bell (1847–1922), skotlantilainen kuurojen opettaja ja puhefysiologian professori, jota motivoi halu auttaa kuulovammaisia ihmisiä kommunikoimaan.
1. maaliskuuta 1873 Christopher Latham Sholes esitteli Remington & Sonsille Ilionissa, New Yorkissa, QWERTY-näppäimistön. Sitä ei suunniteltu nopeutta varten. Ei ergonomiaa varten. Eikä edes ihmisen suorituskykyä varten. Se suunniteltiin ratkaisemaan mekaaninen ongelma: Estämään kirjoituskoneen kirjainvarsien jumittuminen toisiinsa.
Teollinen vallankumous ei muuttanut ainoastaan tehtaita. Se muokkasi myös tietotyötä. 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa tietotyöntekijät eivät enää olleet hajallaan – he kokoontuivat. Toimistoihin. Rakenteisiin. Järjestelmiin. Ensimmäistä kertaa ajattelusta tuli jotain, jota organisoitiin laajassa mittakaavassa.
Uransa huipulla maailman ensimmäinen tietotyöntekijä, Nicolas Fouquet, teki sen, mitä menestyvät organisaatiot usein tekevät: Hän järjesti kick-offin. 1. elokuuta 1661 hän kutsui vieraita vastavalmistuneeseen Château de Vaux-le-Vicomte -linnaansa – tilaisuuteen, josta tuli yksi historian näyttävimmistä juhlista.
1600-luvun puolivälissä suurin osa ihmisistä työskenteli käsillään – pelloilla, metsissä tai merellä. Arvo oli fyysistä, välitöntä ja näkyvää. Mutta Nicolas Fouquet (1615–1680), Ludvig XIV:n valtiovarain ylitarkastaja (Surintendant des Finances), työskenteli eri tavalla. Hän rakensi hallinnollisen koneiston – organisaation, jota nykyään kutsuisimme tietotyöntekijöiden verkostoksi.
